sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Lisätulkintaa Isä meidän -rukouksesta

Koska Jeesus meille tämän rukouksen antoi ja niin moni tuntuu sitä edelleen rakastavan sydämensä pohjasta, se ei voi olla täysin turha. Vanhentunut se sen sijaan on. Jos kehitys kehittyy ja ihmiskunta oppii mitään, voisi olettaa, että yli 2000 vuotta tämän rukouksen parissa riittäisi ja saamme siirtyä eteenpäin. Olisimmeko jo oppineet sen sanoman? Onko se onnistunut tehtävässään, parantanut ja valaissut meidät? Onko maapallo siirtynyt Jeesuksen oppien aikaan? Jos se ei sitä yli 2000 vuodessa tehnyt, mahtaako se aivan lähiaikoina tehdäkään? Olisiko rukous ollut tarkoitettu Jeesuksen aikalaisille ja kieli on sillä tasolla, kuten enoni sanoi? Olisiko tämä rukous tehnyt jo tehtävänsä ja saisimme siirtyä ns. Seuraavalle tasolle? Olisiko se ollut valmistelua ja täyttänyt jo työnsä? Tuskin Jeesus pahastuisi, jos rukoilisimme jotain muuta, joka tuo meille vielä paremmin mielenrauhan, varmuuden, lähimmäisenrakkauden ja turvallisen elämänilon. Vuorisaarnassa on paljon muutakin, vielä kehittyneempää asiaa. Rakennetaan sieltä uusi Jeesuksen oppien rukous, lakataan elämästä puoliksi pelossa ja puoliksi valossa ja ruvetaan toden teolla opetuslapsiksi. Kuka on mukana?

Edellisen kirjoitukseni jälkeen tutkin muiden sanoja samaisesta rukouksesta, katekismusta, raamattua, pappisenoni teologista tuntemusta ja omaatuntoani ja tein lisätulkinnan tästä tutuimmasta rukouksestamme. On toki parempi, että ihmiset puhuttelevat Jumalaa järkevällä kaavalla, kuin pelkojensa persauksista, toivoen kuin Joulupukilta tai anellen onnettomuutta vihamiehilleen. Rukouksen tulee kuitenkin olla valoisa ja toivoa antava ja jos Isä meidän kirjoituksensa aikaan sitä olikin, nykyään pystyttäisi jo selkeämpään, ajanmukaiseen ilmaisuun. Tulkitsen nyt kuitenkin parhain päin, Jeesuksen kunniaksi.

"Isä meidän.." - voidaan tulkita tuttavallisuudeksi Jumalaa kohtaan, henkilökohtaiseksi suhteeksi Häneen.

"..joka olet taivaissa.." - kyllä, jos taivas on meissä oleva tila, jossa muistamme Jumalan todellisuuden ja jossa emme havaitse maailman väliaikaista harhaa.

"..pyhitetty olkoon sinun nimesi.." - jos sen pyhittää itselleen niin, että sen avulla muistaa Totuuden turvasataman

"..tulkoon sinun valtakuntasi.." - jotta itse muistaa harhan vielä joku päivä häipyvän ja Totuuden paljastuvan

"..tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.." - jos tämän tulkitsee niin, että on itse valmis luopumaan peloistaan ja antamaan taivastilan loistaa omasta sisimmästään ulospäin kaikille, sillä meissä uskovissa, tietävissä, Jumala pääsee läpi tekemään itseään selväksi kaikille, kuinka muuten?

"..anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.." - sillä me emme muuta tarvitse kuin perustarpeet ja luotamme siihen, että jokaisena päivänä ne meille jotenkin tulevat, joten voimme elää hetkessä

"..ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.." - koska ainoa synti on kärsiä itse, tuomita itse itsensä ja muut ja koska Jumala ei varmasti halua meidän kärsivän, voi asiasta muistuttaa itseään pyytämällä sitä näennäisesti Jumalalta anteeksi. Me itse itsemme silti armahdamme, Jumala ei ole missään vaiheessa ollut meitä rankaisemassa. Itse päätämme, milloin vastaanotamme armon ja lakkaamme kärsimästä. Kun armahdamme itsemme ja muut, Totuus ja taivas valkenee meille. Ainoa synti on kärsiä itse, uskoa syntiin ja pahuuteen. Me olemme viattomat. Me olemme yksi. Minä olen viaton. Jos teemme järkevästi ja oikein, me emme missään vaiheessa edes tuomitse, niin että meidän tulisi sitten antaa anteeksi. Me vain tarkkailemme. Pysymme sydämissämme, pyydämme Pyhän Hengen ohjausta ja Jumalan rakkautta ja tarkkailemme. Luotamme siihen, että jos pysymme ilman tuomiota ja lähetämme vain rakkautta, teemme mitä pystymme kussakin hetkessä rakkauden hyväksi ja luotamme näin siihen, että kaikki järjestyy, menee oikein ja on jumalallisen suojeluksen alla. Sitä on luottaa Jumalaan ja olla synnitön.

Me emme ymmärrä, miksi mikäkin tapahtuu, suuressa mittakaavassa. Emme saa sitä, minkä toivomme, vaan sen, mikä on oikein ja hyväksi Jumalan valtakuntaan heräämisemme kannalta. Jos toivomme rakkautta, mutta kohdistamme toiveemme ihmiseen ja veriside-perheeseen, tulee siitä meidän epäjumalankuvamme ja turvasatamamme. Silloin voi olla armeliaampaa ottaa se pois, tai jättää kokonaan antamatta, että löytäisimme Jumalan ehdottoman rakkauden sisältämme ja pitäisimme perheenämme koko ihmiskuntaa, jolloin turvasatama on huomattavasti parempi, rakkaus laajempi. Miten me itse olisimme tällaiseen päätökseen pystyneet? En minä ainakaan. Niinpä Kiitos Jumala. Kun rukoilemme sitä, mikä tuo meille sielunrauhan, päädymme aina lopulta ehdottomaan rakkauteen. Kaikki muu on rajoitettua, omistavaa, stressaavaa. Kaikki muu aiheuttaa kärsimystä, tavalla tai toisella. Siinä mielessä kaikki muu on syntiä ja vain Jumalainen rakkaus on Totta. Muuhun uskominen ei kuitenkaan vahingoita tai loukkaa Jumalaa mitenkään, ainoastaan meitä itseämme, sillä mikään muu kuin täydellinen rakkaus ei lopulta voi tyydyttää meitä.

Voimme ilmentää tuota täydellistä rakkautta itse tarjoamalla maailmalle sen, että emme tuomitse, vaan tarkkailemme ja lähetämme Pyhän Hengen kautta Jumalan rakkauttta, jos emme itse rakkauteen pysty. Se riittää. Kuten sanoin, Jumala ei halua meidän kärsivän. Saamme siis myös maallista onnea, maallista rakkautta, rikkautta, iloa, jne. Kunhan emme turvaa siihen, palvo sitä, kärsi sen vuoksi.

Synti liittyy myös syyllisyyden tunteeseen. Se on se nakertava velka, jonka kuvittelemme olevamme velkaa ja joka pitää meidät tässä oudossa unessa, pakenemassa armoa. Meitä pelottaa ja tunnemme olomme syyllisiksi ja turvattomiksi maailmassa, jossa kuvittelemme olevamme erillämme Jumalasta. Tämä syyllisyys purkautuu syntiin, omaamme ja muiden. Jos tällä rukouksen lauseella siis jotain sanotaan, on se se, että pahoittelemme uskovamme syntiin ja syyllisyyteen. Jos kaikki on jo anteeksi annettu ja se on selvästi sanottu, miksi enää tuntea syyllisyyttä, tai uskoa syntiin? Sinä saat antaa itsellesi anteeksi sen, että olet ihminen. Sinussa on "hyvä ja paha" ja jos pakenet pahuutta, jos piiloudut siltä minkä tahansa sijaistoiminnon taakse ja pelkäät sitä, et opi tuntemaan sitä ja se voittaa. Jos katsot sitä, se on sinussa edelleen, mutta se ei hallitse sinua, ei saa sinua pelkäämään. Se on se, mikä tekee sinusta täydellisen ihmisen. Ilman tuota pahaa puolta sinä olisit vain täysin jumalallinen olento, Jumalan lapsi. Nyt olet Jumalan lapsi kokemassa ihmisyyttä ja se tarkoittaa nimenomaan kaksinaisuutta. Ilman pahuutta sinä et olisi ihminen. Älä tuomitse sitä, vaan opettele hyväksymään se, katsomaan sitä huumorilla ja hallitsemaan sitä rakkaudella, jotta saisit rauhan.

Ei Jeesus meitä ristinkuolemallaan pelastanut, vaan sanoillaan. Hän antoi ohjeet vuorisaarnassa, kuinka voimme lakata tuntemasta syyllisyyttä. Ohejita on pidetty liian vaativina, mutta eivät ne ole. Ne ovat helppoja. Ainoa vastaus on rakkaus. Jos et sitä toteuta, saat pyydellä syntejäsi anteeksi (et elä keskuksestasi, Kai-enon mukaan), mutta itseltäsi, etkä Jumalalta, sillä itse itseltäsi sinä rakkauden pelastuksen taas kielsit. Kun rakastamme, eli kieltäydymme tuomitsemasta, emme tunne syyllisyyttä. Jos kiellämme rakkautemme, tunnemme syyllisyyttä ja vihaa ja alamme syytellä muita. Rakastaminen on siis puhtaasti itsekästä ja järkevää. Sillä tulee hyvä meininki. Sanaleikin kautta Jeesus kyllä pelasti meidät ristinkuolemalla, hän nimittäin kuoletti ristimme - meidän syntiuskomme - jos ymmärrämme hänen ohjeitaan seurata. Kaikki on hyvin, etkö näe? Juuri nyt ei sinulta mitään puutu. Jos haluat työskennellä ikiaikaisen syyllisyyden valaisemiseksi, lue toki tämä osa rukouksesta, mutta osoita se itsellesi ja tiedä, mitä sillä tarkoitat. Tiedä, että tarkoitat syntiuskoa, maailmauskoa, omaa pientä pelokkuuttasi ja syyllisyyttäsi, millä ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Se on pelkkä harhainen, pelokas ajatus koko synti, sillä mikään ei koskaan erottanut sinua Jumalasta. Lisäksi, kukaan ei ole sinua vastaan rikkonut, koska kaikki kuuluu suunnitelmaan sinun herättämiseksesi niin, että saisit tuntea mahdollisimman paljon armoa ja rauhaa oman ehdottoman anteeksiantamuksesi ja Jumalan ehdottoman rakkauden kautta.

"..äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.." - jos kiusaus ymmärretään harhaksi, joka saa meidät hylkäämään ehdottoman rakkauden ja rauhan toisarvoisina asioina, niin kyllä, voimme pyytää, että saisimme niiltä välttyä. Pahasta pääsemisen toive voidaan tulkita järkevästi ainoastaan niin, että pyydämme päästä uskostamme pahuuden todelliseen olemassaoloon. Jos Jumala ei luonut pahuutta, sitä ei todellisuudessa ole olemassa. Jos hän taas loi sen, onko se pahaa? Miksi hän olisi luonut jotain omia lapsiaan satuttamaan? Hyvä ja paha ovat pelkkiä ajatuksia meissä kaikissa. Me olemme siis kaikki pahoja. Pyydämmekö siis päästä itsestämme eroon, vaiko pahasta puolestamme? Kuten sanoin, juuri tuo pahuus tekee meistä lajityypillisiä ihmisiä. Ilman sitä olisimme vain jumalaisia, enkeleitä, tiedossa koko ajan. Silti, ei ole absoluuttista pahuutta, ei edes ihmiskunnassa. Natsisotilaat aidosti uskoivat juutalaisten olevan pahoja ja tekevänsä maailmalle palveluksen. Monelle kipu ja nautinto menevät sekaisin, lopulta ne ovatkin samaa, harhautusta ohi Totuuden. Rahan vallassa olevat uskovat köyhien olevan jotenkin huonoja, pahoja ja ansaitsevan olonsa. Köyhät uskovat rikkauden olevan pahoja ja ahneita. Tukia leikkaavat poliitikot luulevat ajattelevansa kauaskantoisesti ja kirkon sijoituksia suojelevat tyypit varmistavansa, että Jumalan sanaa päästään kuulemaan jatkossakin.

Syyllisyys ja oman pahuuden projisointi ulospäin saavat meidät tarttumaan aseisiin ja "taistelemaan pahaa vastaan", ottamaan sen vakavasti ja tunnistamaan sen. Jossakin muussa. Vaan kun peili näyttää aina sen, millaiseksi koet itsesi ja maailma on sinun peilisi. Kun uskot pahuuteen, se kertoo, että tunnet syyllisyyttä omasta pahuudestasi ja haluat kohdistaa sen itsesi ulkopuolelle, koska muuten syyllisyys on liian suuri kantaa ja turhautuminen liian suuri kestää. Haluat taistella sen voittaaksesi. Älä taistele. Jätä se huomiotta. Keskity rakkauteen. Vanhan intiaanisananlaskun mukaan se puoli meistä voittaa, ketä ruokitaan. Älä taistele pahaa vastaan, se on osa sinua ja oppii kaikki tekniikkasi heti. Näännytä se olemattomiin. Pyydä Pyhää Henkeä avuksi ja kuuntele pahan pelottelutarinat Pyhä Henki kaverinasi. Sen jälkeen käänny pois ja kuuntele vain järjen ja rakkauden sanoja, jotka toinen puolesi tarjoaa. Tee rakkauden tekoja. Ota kaikki mukaasi tekemään rakkauden tekoja, näytä miten ja missä niitä voi tehdä, kenelle ja millä keinoin? Rukoile hyvää, ei että paha kukistuisi. Äiti Teresa ei suostunut marssimaan sotaa vastaan, mutta kylläkin rauhan puolesta. Sotaa ei voiteta sotimalla, vaan aseet tarpeettomina laskemalla. Älä suostu uskomaan pahuuteen ja pelkäämään sitä. Se on kuviteltu vastustaja elämän videopelissä, ajatus. Se, joka pysyy piilossa ja pelottelee sieltä, sillä tuntematon vastustaja aiheuttaa eniten levottomuutta. Ota rauhallisesti ja kasvata "hyvän" puolta, rakkauden ja anteeksiannon puolta. Se on ainoa tapa saavuttaa rauha. Tuntea ja hyväksyä oma kokonaisuutensa, "pahuuksine" kaikkineen ja keskittyminen siihen, mitä haluaa lisätä, eli rakkauteen. Ei pahasta tarvitse muistuttaa. Sen saa antaa nääntyä. Elämä jatkuu.

"sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iänkaikkisesti, Amen." - voidaan tulkita niin, ettei mitään hätää sitten loppujen lopuksi ollutkaan, joten voimme antautua elämään tietäen, että Jumala huolehtii meistä joka tapauksessa, kävi miten kävi. Näin tapahtukoon.

Loppusanat: Jeesuksen sanat olivat vallankumoukselliset aikanaan. Nyt on aika uuden vallankumouksen. Vaikka Jeesus itse antoi meille nämä sanat yli 2000 vuotta sitten, hän ei varmaankaan tarkoittanut, että siihen pitää jumiutua ainoana oikeana vaihtoehtona. Olemme jo kyllin kehittyneitä kutsumaan Jumalaa läheiseksi vanhemmaksemme ilman ongelmaa, jospa vaihtaisimme patriarkaattia tukevan nimen nyt pois, ettei jää mitään epäselvää. Isät ja äidit ovat ihmisiä. Luoja on meidän todellinen vanhempamme.

Monet kuvaavat liittyvänsä Isä meidän -rukouksella ikiaikaiseen rukousten ketjuun, sukupolvia kestäneeseen yhtenäiseen mantraan. Miksi? Jos tuo sukupolvien yli kestänyt mantra on surun ja syyllisyyden täyttämä, eikö sille voisi lähettää rakkautta ja valoa, rukoilla anteeksiantoa ja armoa ja vaihtaa jo levyä? Emmekö me halua elää maanpäällisessä taivaassa? Millä muulla tavalla se toteutetaan, paitsi tuomalla meistä esiin kaikki kaunis ja parantamalla pelko? Kyllä nyt on jo Rukous 2.0:n aika, Jeesuksen luulisi antavan meille siunauksen, että saamme siirtyä uusien, valoisampien rukousten aikakauteen.

Vaikka aloittaisimmekin rituaalin lausumalla nuo vanhat sanat, jos syyllisyyttä on vielä jäljellä, emmekö voisi lopettaa niitä lausumalla jotain luottavaisempaaa itseämme, ihmiskuntaa, Pyhä Henekeä ja Jumalaa kohtaan? Jos ihmiset eivät näillä Jeesuksen sanoilla onnistuneet ilmentämään Jumalan valtakuntaa itsessään maan päällä 2000 vuodessa, olisikohan aika vaihtaa sanoitusta? Sanokaamme sanoja, jotka neutraloivat pelon, saavat meidät armahtamaan itsemme ja muut ja tuovat Jumalan lohdullisen turvallisuuden yllemme, näyttipä maailma siinä hetkessä ulkoisesti mille tahansa. Mitä enemmän kaaosta, sitä enemmän rukousta tarvitaan keskukseen palaamiseen tai siellä pysymiseen. Tehkäämme rukouksia, jotka ovat meille itsellemme ohjenuoriaa, avuksi ajatteluun, avuksi muistamiseeen, avuksi rakkauteen ja pelottomana pysymiseen. Tehkäämme rohkean rakkauden ja aitouden matroja ja vetäkäämme yllemme vaaleanpunaiset lasit, jotta laskisimme aseeemme peilikuvaamme vastaan. Amen.

Paimenet, ajattelijat, määräävät maailman suuunnan. Haluatko pelätä vai rakastaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti